Tsekkaa tää! Tulukee perässä ken tahtoo, nyt meni hermot!

Elossa

Ehkä. Biletetty on kaikin puolin. Joulut vietetty rauhaisasti, lauantai-iltana vähän örvellettykin ja nyt taas takaisin arkeen. Eikä niin mitään kirjotettavaa. Melko yksitoikkoinen elämä, mutta hyvä niin. Ei ehkä jaksaiskaan mitään mullistuksia tähän hätään. Nautin siis tästä :)

Rauhallista Joulua!

1 yö jouluun

Joulumieltä vielä hiukan haeskelen. Jotenkin nuo lauantaiset hautajaiset olivat minulle tosi kova paikka. Nieleskelen itkua vieläkin, ja olen vihainen. Surettaa ihan hirveästi, en edes ymmärrä miten tämä asia koskettaa näin syvästi? En kuitenkaan enää viime aikoina ollut niin tiiviisti tekemisissä serkkuni kanssa, mutta ehkä ne ovatkin ne muistot, jotka tekevät olon tukalaksi. Törmäsin toiseen ahdistusta aiheuttavaan asiaan hiljattain. Lueskelen paljon lemmikkiaiheisia foorumeita, ja tietyt kirjoittajat tulevat sielläkin "tutuiksi". Jokin aika sitten eräs aktiivinen kirjoittelija vaikeni äkkiä, ja alkoi tietysti kovat spekulaatiot siitä, mitä on tapahtunut, kunnes palstan ylläpitäjä sulki kaikki aiheeseen liittyvät keskustelut, ja ilmoitti, että kyseinen kirjoittaja on poistunut keskuudestamme. Mutkien kautta törmäsin tämän henkilön blogiin. Päällisin puolinhan tuo on kovin leppoisaa ja iloista tekstiä. Blogista on kuitenkin poistettu jo se, mikä eniten alkoi minua ahdistamaan. Tämä Päivi on systemaattisesti suunnitellut itsemurhaa viime keväästä lähtien. Tuossa poistetussa blogipätkässä (jonka siis itse julkaisi juuri ennen kuolemaansa, ja jota oli siis salassa pitänyt) hän kertoi yksityiskohtaisesti suunnitelmansa etenemisestä. Oli jättänyt laskut maksamatta, lopetti koiransa, kirjoitti kirjeet työnantajalle, poliisille yms. Kävi "viimeisen" kerran kampaajalla, tankkasi "viimeisen" kerran autonsa jne. Täältä voi lukea tuon poistetun pätkän, on pdf-tiedosto, joka pitää ladata ensin. En tiedä miksi tuntemattomankin ihmisen poismeno järkyttää näin. Ehkä juuri tuon niin järjestelmällisen suunnittelun vuoksi? Kaiken kaikkiaan aikaa masentavia juttuja näin joulun alla. Joka tapauksessa koti on kunnossa, siivottu on, lahjat ostettu ja paketissa. Kuusi koristeltu ja tontut laitettu ikkunoihin :D Luntakin tuli kuin tilauksesta, joten eiköhän tämä tästä. Rauhallista Joulua koko blogimaailmalle :)

Kova ikävä

Toivottavasti kukaan liian herkkähipiäinen ihminen ei kauhistu tästä. Halusin vaan laittaa kuvan tänne, itselleni. Juuri tuollaisena muistan hänet, hymyilevänä ja aina niin huomaavaisena. Kuten äitinsä muistopuheessa kertoi, eläimetkin rakastivat häntä. Minä uskon eläinten vilpittömyyteen. Ne aistivat kauas ihmiset, joiden hyvyyteen ne uskovat. Lari oli yksi heistä.

Jotenkin eilen se kaikki konkretisoitui. Hautajaiset olivat kauniit, ja valtavan paljon oli saapunut ihmisiä muistamaan. Koko kappeli oli aivan tupaten täynnä. Ilma Pohjois-Savossa oli raikkaan talvinen, luntakin maassa. Mietin vain, että miksi toiset meistä lähtee liian aikaisin?

Hyvää matkaa, Lari.

Lapsen suru

Huoh. Taas on tapeltu ja kinasteltu ku kaksi kakaraa. Ainoa vaan, että vain toinen meistä on kakara, ja toisen pitäisi olla aikuinen. Pari päivää on ollut kyllä yhtä shaissea kotona. Tiedänhän mä, että tolla muksulla on paha olla. Se on nyt vasta alkanut avautumaan tuosta isästään, ja tietenkin tämä lähestyvä joulu nyt taas tuo tunteet pintaan. Ikävä on isiä, vaikka pienestä miehestä päälle päin näkyy vaan se uhma, että "ei mua enää kiinnosta". Silti toisena hetkenä silmät kostuu ja alaleuka väpättää. "Arvaa äiti miltä musta tuntu isänpäivänä?". Niinpä, arvaanhan mä. Surulliselta, tylsältä, hylätyltä ja yksinäiseltä. Ei siinä auta äidin selittelyt, että ei lapsessa vikaa ole. Ei se sitä usko. Luulee vaan, että ne isin "uudet" lapset on parempikäytöksisiä ja muutenkin enemmän iskän mieleen kuin hän. Arvatkaa miten raastaa sydämestä tällainen. Sitten tulee vielä itsekin kaiken lisäksi suututtua ja tiuskittua typeristä asioista muksun kanssa. Voi kökkö, että mulla on paska fiilis. No, onneksi kaikki on muuten hyvin. Tosin eilen kyllä otin yhteyttä koululääkäriin, ja vaadin, että muksun on päästävä johonkin purkamaan noita tuntojaan. Ennen kuin niistä tulee liian iso möykky pikkuiseen sydämeen. En jaksa enää ihmetellä, miten joku ihminen voi olla niin julma ja raaka. Noin suloista ja ihanaa lasta kohtaan. Ei vaan pysty käsittämään.

The Empress

You are The Empress

Beauty, happiness, pleasure, success, luxury, dissipation.

The Empress is associated with Venus, the feminine planet, so it represents, beauty, charm, pleasure, luxury, and delight. You may be good at home decorating, art or anything to do with making things beautiful.

The Empress is a creator, be it creation of life, of romance, of art or business. While the Magician is the primal spark, the idea made real, and the High Priestess is the one who gives the idea a form, the Empress is the womb where it gestates and grows till it is ready to be born. This is why her symbol is Venus, goddess of beautiful things as well as love. Even so, the Empress is more Demeter, goddess of abundance, then sensual Venus. She is the giver of Earthly gifts, yet at the same time, she can, in anger withhold, as Demeter did when her daughter, Persephone, was kidnapped. In fury and grief, she kept the Earth barren till her child was returned to her.

What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.

The Miitti

Olihan hauskaa :D ! Ekana tietysti SUURET KIITOKSET Dolcelle järkkäämisistä, ja varsinkin loistavasta paikkavalinnasta. Ruoka oli hyvää, ja juomissakaan ei kursailtu. Oikeaa herrasmiesmäistä toimintaa :) Ja kuten Ellikin totesi, oli niitä laseja tosiaan jossain vaiheessa vissiin kahdeksan siinä nenän edessä! Mutta jos palaan ihan alkuun, niin tosiaan Baarissa treffattiin Stanstan, Roxyn ja Ellin kanssa. Roxyn uskoinkin tunnistavani, mutta Ellistä en ollut ihan varma. Ja heitinkin sitten legendaarisen avauksen, kun näin soman mustatukkaisen tytön tiskin päässä puhelimen kanssa, ja samassa oma puhelin alkoi värisemään taskussa, kysyin "Soitatsä mulle?", johon Elli vastasi, että "Soitan" :D Siitä kivuttiin yläkertaan, jossa Roxy jo odottelikin skumppalasinsa kanssa. Tilasin siinä sitten kerralla kaksi lasia. Elli sanoi tarjoilijalle, että "samanlainen", ja tuli siis erehdyksessä näin ostaneeksi kaksi lasia skumppaa yhden sijaan (kun sitä hämmästeli tuolla omassa blogissaan). Juttu alkoi samantien luistaa, ja jäätiin odottelemaan vielä Stanstaa, joka tulikin paikalle melko pian. Ei tainnut sen jälkeen hiljaista hetkeä ollakaan koko iltana ;) . Siitä lähdettiin suunnistamaan kohti ravintolaa, jossa meitä odotti Dolce ja Sade. Ei höpinöiltämme meinattu malttaa edes ruokia valita, mutta onnistuihan sekin jossain välissä. Ruoka todella oli mitä mainiointa ja kuten jo mainittukin, juomatarjoilu pelasi loistavasti! Onneksi Stansta oli meistä se fiksu, joka oli myös kameran ottanut mukaansa! Saatiin ikuistettua tämä harvinaislaatuinen tapaaminen. Ruokailun päätyttyä jatkettiin matkaa toiseen baariin, jossa bileet jatkui mielenkiintoisesti. Bongattiin siinä nimittäin tämän vuoden Idols-voittaja seurueineen, ja tokihan sitä piti sitten pikkuhiprakassa tunkea itsensä siihen iholle. Yritin vielä olla tosi välinpitämätön siinä, ja tokaisin, että "mä en sitten juttele julkkisten kanssa", johon the Idol vastasi, että "hyvä, en mäkään, niin sittenhän me voidaan jutella keskenämme" :D Huumorimiehiä siis. Toinen idolikisaaja oli siinä tietysti matkassa mukana, ja pitihän senkin kanssa sitten höpistä. Kaiken kukkuraksi sattui vielä eräs viimevuotinen kisaaja, jonka olin jo aiemmin tavannut harrastuskuvioissa, ja tuli siinä sitten juteltua aiheesta yhtä sun toista. Jotenkin onnistuttiin vielä sotkemaan drinksutilauksetkin niin pahasti, että eräällä idolilla meni hermo ja se maksoi kaikki. Mutta laskun kuultuaan se meinasi pyörtyä, ei kai tuo itse kisaan osallistuminen vielä ole hirveesti lompakkoa kartuttanut. Niinpä me Roxyn kanssa armeliaasti korvattiin ne ostetut drinksut ostamalla heille uudet tilalle. The Idolin äidistä tarvii vielä mainita, että olipa melkoinen rokkimimmi hänkin, eikä paljon kakkoseksi nuoremmilleen jää. Harmi tosiaan oli, että osa porukasta joutui lähtemään aikaisemmin, mutta seuraavalla kerralla sitten pidempään! Jossain vaiheessa sitten hajauduttiin vahingossa, kun oltiin lähdössä Seuraavaan baariin. Itse jäin sinne vielä haahuilemaan Roxyn perään, ja siinä vaiheessa kun Roxy löytyi, niin muut olivat kadonneet. Ei sitten jaksettu lähteä enää pidemmälle siitä, vaan päätettiin lähteä kotiin väsyneinä mutta onnellisina. Ja pahoittelut siis, jos Dolcesta tuntui, että hävittiin vaan sanomatta mitään. Me vaan jäätiin matkasta. Lopputuloksena täytyy todeta, että oli kyllä harvinaisen kiva ja rento ilta, en keksi yhtään asiaa, joka olisi mennyt pieleen. Tuntui vaan, että ilta loppui kesken, eli seuraavalla kerralla lähdetään sitten risteilylle, niin ei päästä eksymään toisistamme ;) Kiitos Dolce, ja tietysti myös Roxy, Stansta, Elli ja Sade!

Jännää

Tänään se sitten tapahtuu.... kivaa on! U know what I mean :D <3

Herkkuja, herkkuja

On tää ihmisen itsekuri ihan nollassa. Mä en ymmärrä miten olen joskus onnistunut niin totaalisesti kieltäytymään kaikesta hyvästä, eikä tehnyt tiukkaakaan. Nyt ei mene päiväkään, ettenkö jollain verukkeella lipsu hyvistä päätöksistäni. Tänään oli töissä jälkkärinä jäätelöä - söin.. Sitten vajaan tunnin päästä alkaa tiimin kanssa "nyyttikestit", eli kaikki tuo omia jouluherkkujaan ja siinä sitten mässäillään ja syödään niitä... ja minä onneton jo söin vähän kuormastakin tässä sähköpostejalukiessa...:( Urheilusuoritukseni ovat menneet suunnilleen suunnitellusti. Eilen jäi lenkki väliin, kun olin treeneissä, mutta aamulla kävelin vähän pidemmän pissilenkin (no..ehkä 300 m pidemmän...). Tänäänpä täytyy sitten taas lähteä ulkoilemaan, ja huomenna on tarkoitus viimein päästä sinne uimahalliin. Köh..surkeasti edistyy tämä. Mutta parempi kai lisätty liikunta, kuin ei sitä ollenkaan. Vaikka herkkujen määrä olisikin vakio? Vaikka olen minä niitäkin kyllä vähentänyt aika paljon. Ja pari viikkoa kun jaksaisi olla tiukkana, niin sitten jo olisikin helpompaa. Mutta parin viikon päästähän on JOULU, eikä silloin voi pihistellä herkuttelusta :D Kaikilla meillä on näköjään nämä omanlaisensa addiktiot, minulla ne on nuo pahuksen herkut. Muuten sitten ei olekaan mitään uutta länsirintamalla, eikä sen puoleen itäpuolellakaan. Kovin on tasaista tämä arki, ja hyvä niin. Viimeaikaiset tapahtumat jälleen kerran herättivät nauttimaan siitä mitä on. Tokihan koko ajan taustalla on se ihmisen ikävä toisen luo. Siitä ei kai laumaeläin irti pääse. Vihaan tätä radiohiljaisuutta, kun kukaan ei soita eikä kaipaa. Perhettä ja parasta ystävää lukuunottamatta. Blogimiittikin sen sijaan lähenee, ja sitä kyllä odotan innolla. On kiva viimein tavata kaikki "tutut" ja vaihtaa ajatuksia ihan livenäkin. Sitä odotellessa :)

Been there, done that

Ekaksi hyvää itsenäisyyspäivää vaan kaikille (kirjoitetaanko se muuten isolla?). Oma pyhäpäivä on mennyt lapsen harrastuksen parissa, nukkuessa, lenkkeillessä ja saunoessa. Pelit meni odotetusti...melko haastavassa sarjassa pelataan, ja kyllä noi tappiot on noin pienille vielä aika vaikeita nieltäväksi. Varsinkin, kun koko kauden on sadellut vaan murskatappioita. Oma muksu pelasi ekan pelinsä veskarina, nimitettiin pari viikkoa sitten jengin ykkösveskariksi, kun edellinen otti loparit :) . Eka peli meni todella hienosti, ja jopa vastapuolen valmentajat tulivat erikseen kehumaan poikaa. Hienoja koppeja ja todellisia paraatipelastuksia. Olin kyllä pakahtua ylpeydestä. Seuraava peli olikin sitten pelkkää vastustajan ylivoimaa, ja vaikka poika sielläkin venyi hienoihin suorituksiin, alkoi luovuttajafiilis puskea päälle, yhtä sinnikkäästi kuin vastustajakin. Sitä luovuttamisen vikaa oli kyllä vähän koko jengissä. Peli oli kankeaa, ja tuntui, että miten päin ikinä siellä kentällä veivattiinkin, niin aina oli pallo vastustajan lavassa, ja seuraavassa hetkessä maalissa. Siinä sitten kotimatka tsempattiin pientä..oli melkoisen masentunut pelistä ja epäonnistujafiilis oli päällimmäisenä. Ja pelko, että jengikaverit syyttää häntä tappiosta. Selitin siinä kyllä, että yrittäisi vaan muistaa sen ekan pelin tänään, ja miten hienosti se meni. Ja sanoin myös, ettei veska, vaikka kuinka taitava olisikin, voi yksin pitää peliä pystyssä, jos ei kenttäpelaajat hoida hommiaan. No, huomenna taas treenataan, ja tiehän on vain eteenpäin. Ainakin poitsu näytti tänään kykynsä ottelussa, harvoin tuon ikäisissä vielä sentään katsomosta sellaista kohahtelua kuuluu kuin tänään, kun poika esitti parastaan. Kotiin tultua tein äkkiä ruuan, ja neuloin loppuun siskon vauvalle tossut (uskokaa tai älkää ;) ). Ei niistä mitkään hienot tullut, mutta rakkaudella ne on ainakin tehty :D . Heräsin juuri sopivasti saunaan, ja saunan jälkeen sitten lähdin taas henkeäni uhmaten tuonne pilkkopimeään metsään lenkille. Tulisipa sitä lunta! Kertakaikkiaan olen sellainen pelkuri, etten todellakaan nauti olostani pimeässä metsässä, vaikka kuinka koirat olisikin mukana. Ja kun yleensä ne on jossain aivan muualla kuin minä, juosta jolkottavat omia reittejään ja meitsi tarpoo sydän pamppaillen menemään. Se etu tuosta pelosta kyllä on, että kävelen reitin huomattavasti reippaammin, kuin normaalisti. Tänään normisti vajaan tunnin lenkki taittui 35 minuutissa! Olen muuten laihduttanut nyt kolme viikkoa (syömällä mm. perjantaina töissä mansikkakermakakkua...). Ylläripylläri, kävin vaa'alla ja olen lihonut 4 kg!!!! Siis ei ole todellista oikeasti. No, kuukauden ajankohtakin mulla tuohon vaikutta, mutta kyllä silti tarvii nyt vaan oikeasti alkaa urheilemaan enemmän. Turpoan muuten kuin pullataikina, ja olenkin kahden viime vuoden aikana kerännyt 10 kg lisää läskiä ylleni. Etovaa. Näin ollen päätän tässä ja nyt julkisesti, että pyrin nyt vähintään kerran viikossa käymään uimassa ja vähintään sen kilometrin. Lenkille lähden joka ilta (vaikka se onkin pelottavaa, mutta remmilenkeistä nuo koirat eivät kertakaikkiaan saa mitään irti, ja hössöttävät sitten kotona koko ajan jaloissa). Olen oikeasti joskus laihduttanut todella paljon (pari vuotta muksun syntymän jälkeen), ja muutamassa hassussa kuukaudessa kaikki ylimääräinen oli hävinnyt. Silloin tosin oli se ero, että oli toinen aikuinen kotona, ja pystyin ihan eri tavalla urheilemaan, kun ei aina tarvinnut huolehtia koirista ja lapsesta. Nyt tilanne on monesti se, että lähteäkseni vaikka nyt sinne uimaan, on pakko ensin hoitaa koirat, jotta ne voi jättää kotiin. Ja joka tapauksessa ne pitää lenkittää vielä myöhemminkin. Sitten, jos haluan oikeasti uida, pitäisi muksulle olla joku kaveri hallissa, muuten se uiminen on sitten kaikenmaailman haileikkejä sun muuta. Blääh. No, nyt kyllä ällöttää tämä oma kroppa ihan törkeesti, joten oikeasti yritän pitää tiukan kuurin nyt. Jouluna saan herkutella, mutta vain aattona. Sen olen jo päättänyt. Mulla on yhdet sairaan ihanat farkut tuolla kaapissa, jotka odottelee jo innolla, että pääsee taas mun jalkaani ;) En kai nyt voi tuottaa farkuille pettymystä, enhän? Eli ensi keväänä ne pääsevät taas mun kanssa baariin :D :D Hehheh...hyvää yötä vaan teillekin ;)

Rakastin rintani ruhjeille

On muuten terapeuttista käydä tutkailemassa vuoden takaisia kirjoituksiaan. Niistä viimeistään huomaa, miten hyvin sitä oikeasti on selviytynyt noista sen ajan tuntemuksista. Voin oikeastaan tuntea vieläkin sen tuskan, mikä on rintaa puristanut noihin aikoihin, mutta nyt näen sen ulkopuolelta. Minun ei tarvitse elää sitä, vaan voin hyvillä mielin todeta, miten paljon paremmin siltä osin voin nyt. Täältä voi käydä hakemassa päivitystä, jos ei välttämättä ole alusta asti tätä blogiani seuraillut. Tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että olen kyllä miettinyt K:ta taas viime aikoina. Mutta kylläkin täydellisen erilaisesta perspektiivistä. En todellakaan kaipaa sitä, en yhtään. En varmaan olisi ikinä kuuna päivänä vuosi sitten uskonut, että milloinkaan voisin noin todeta täysin vilpittömästi ja rehellisesti. Mutta niin se on. Se ihminen, jota todella rakastin enemmän kuin tiesin olevan mahdollista, on jäänyt haalenneeksi muistoksi johonkin. En oikeastaan tiedä, miksi mä sitä olen ajatellutkin niin paljon. Siis "ajatteleminen" tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että sen kasvot käväisee mielessä, mutta katoaa kyllä yhtä nopeasti kuin tulikin. :D Phuh...toivottavasti tämä ei nyt enteile mitään kahvisessioita tai muuta vastaavaa. En haluaisi tavata sitä ihmistä enää. Se kuitenkin rikkoi mussa niin paljon. Teki samalla paljon muutakin vahinkoa, kuin vain särki minun sydämeni. Se, että olenko koskaan enää emotionaalisesti valmis luottamaan toiseen ihmiseen, ja varsinkin toisen ihmisen puheisiin, on itsellenikin arvoitus. Kuka ikinä elämääni vielä tuleekaan, ei tule olemaan helppoa hänellä. Mutta niin se kaiketi on kaikissa aikuisemmalla iällä aloitetuissa suhteissa - elettyä elämää on sen verran takana, että väistämättä se heijastuu myös uudessa suhteessa. Huh..mulla olisi ihan hirveästi asioita kirjoitettavana, mutta en nyt saa jotenkin näitä kaikkia ajatuksia järjestykseen tässä pikkuisessa blondissa päässäni. Pitää yrittää viikonloppuna saada joku punainen lanka tähän. Joskin voi olla haastavaa, sillä lähes koko viikonloppu meneekin sitten pojan sählyturnauksessa.

Onpa taas ollut omanlaistaan hulabaloota tämä alkuviikko. Töissä on kuunvaihteen mukanaan tuomat kiireet, ja iltaisin taas olen ollut niin poikki, ettei jaksa juuri mitään tehdä minkään eteen. Voisi todeta, että melko zombiena sitä taas mennään, yritetään kai itsekukin pysyä täysjärkisenä tässä pimeydessä ja märässä kaamoksessa. Huomasin kyllä heti itsessäni ihan erilaista pirteyttä kun ystävä lumi kävi vierailulla. Ihan kaikki tuntui valoisammalta. Jaksoin jopa koristella jo kotia ja pihaa ripustamalla valoja ja kynttilöitä sinne sun tänne. Mutta aika säälittäviltä nuo pensaassa kököttävät valotkin näyttää tuossa surkeaakin surkeammassa säässä. Loppuukohan tuo sade ikinä? Melkein voisi sarkastisesti todeta, että koko vuosi on ollut yhtä ja samaa säätä, kun ei tuo kesäkään ollut sitä, mitä odotti. Ihmissuhderintamalla on tyystin kuollutta. Mutta ehkä hyvä niin, ei tässä mielialassa oikein ketään jaksaisi vakavasti ottaakaan. Treffipalstalla on säännöllisesti ehdotuksia, mutten oikein jaksa niistä innostua. Miksiköhän mä edes roikotan sitä profiilia siellä? Ehkä jossain sisuksissa asuu se toivonkipinä, jolla jaksaa välillä tsempata itseään. N nyt tietysti on edelleenkin aika...noh...mielenkiintoinen. Se valtava ihastuksen tunne on kyllä hävinnyt yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta kyllä se silti aina sykähdyttää välillä. Jotkut sen ilmeet ja eleet vaan on sellaisia, että vatsanpohjassa tuntuu hassulta. Joissain ihmisissä vaan taitaa olla se kemia, mikä toimii. Mutta en mä todellakaan haikaile sen suhteen mitään, en. Jotenkin, vaikka samalla aaltopituudella monessa asiassa ollaankin, niin se on kuitenkin liian erilainen. Varsinkin, kun nyt olen aika paljon ollut omissa oloissani töissä, johtuen tietysti ikävistä asioista lähipiirissä, mutta myös valtavan työvuoren vuoksi, niin tuntuu, että N hakemalla hakee kontaktia. Tulee erikseen toimittamaan jotain asiaa, juttelee, katsoo suoraan silmiina ja käyttäytyy juuri niin kuin kuvittelisin ihastuneen ihmisen käyttäytyvän. Mutta näköjään toiset ihmiset ovat sellaisia ihan luonnostaan, ilman mitään suuria tunteita taustalla. Tiedän, että se pitää musta kyllä, mutta luulenpa, että olen sen mielestä vaan "hyvä jätkä" muiden joukossa. Ja siihenhän mä toki olen jo tottunut. Ainoa vaan, että hyvät jätkät ei edelleenkään saa poikaystäviä. Pöh.

Kimallus tähden

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen

voin kulkea rajoitta ajattomuuden.

Olen kimallus tähden, olen pilven lento,

olen kasteisen aamun pisara hento.

En ole poissa, vaan luoksenne saavun

mukana jokaisen nousevan aamun.

Ja jokaisen tummuvan illan myötä

toivotan teille hyvää yötä.

-Eino Leino-

Lepää rauhassa Lari

16.6.89 - 26.11.08

Kaipaus on niin suuri.

Aika kehno suoritus

Onpas taas ehtinyt hurahtaa monta päivää viimeisimmästä. Läheisen kuolemaa on pohdittu monella tapaa tuttujen kesken. Äiti oli surevan perheen luona, uutiset kuolinolosuhteista ei ole kovin lupaavia. Poliisitutkinta on käynnissä, eikä henkirikoksen mahdollisuutta ole voitu vielä poissulkea. Kovin, kovin paljon hämäriä tekijöitä liittyy tähän. Mikä tekee kaikesta, jos vaan mahdollista, vieläkin surullisempaa ja vaikeampaa kestää. Toivon tädilleni perheineen kaikki mahdolliset maanpäälliset voimat selvitä tästä koettelemuksesta edes jotakuinkin täysijärkisenä. Muuten ei olekaan mitään mullistavaa tapahtunut. Olin jopa lauantaina pikkujouluissa, mutta niistäkän en saanut mitään raportoitavaa, koska noin klo 23 aloin voimaan niin huonosti, että oli pakko lähteä kotiin nukkumaan. Siihen asti ilta oli kyllä kiva, ja aineksia olisi taas ollut vaikka mihin. Mutta terästetyt glögit ja karpalolonkerot pistivät kyllä tämän blondin pään niin pyörälle, että kotiin oli lähdettävä. Olen taas viihdyttänyt naapureitani kotiin tullessani. Tiedättehän (tai toivottavasti tiedätte!) sen pöhnäisen olon, kun on ehtinyt nukahtaa taksiin ja on ihan kuutamolla kun herää? No minä ainakin olin, ja kaiken lisäksi hyvin, hyvin huonovointinen. Sen sijaan, että olisin mennyt taksista suoraan kotiovelleni sen parin metrin matkan, kävelinkin roskiskatokseen "puhumaan Norjaa". Totta kai siihen tulee naapurin mummo paikalle kysymään, että onko kaikki hyvin. Minä siihen hätävalheena, että on juu, mutta että täällä haisee niin pahalle, etten voinut itselleni mitään ja että yökkääminen johtuu siitä. Just, just...mitähän mahtaa taas mummo ajatella?? Ja minkä ihmeen takia mun piti sinne mennä, miksen voinut mennä suoraan omaan kotiin toimittamaan kyseenalaisia tarpeitani? Ei pysty sanomaan... Aikaisesta kotiintulosta johtuen eilinen päiväkään ei mennyt ihan täysin harakoille, vaan jaksoin jopa olla ihan reipas ja vähän touhuillakin. Mukavaa alkuviikkoa kaikille!

Mihin elämä päättyi?

Suru-uutinen tuli klo 21:17 tänä iltana. Poliisit olivat vielä parhaillaan perheen luona kertomassa tuskallisia uutisiaan. Tätini joutui kohtaamaan sen hetken, jota kukaan äiti ei koskaan haluaisi kohdalleen. Suru tunkeutui linja läpi tajuntaani, täti huusi vuoroin suoraa huutoa, sellaista epätoivon ja epäuskon sekaista kauhua. Ei, ei, ei. Se ei voi olla hän. Se ei ole. Ei voi olla, ei hänen rakkaimpansa. Tuon vielä hetki sitten niin iloisen ja nauravan pojan. Pojan, jolle elämä oli kuitenkin liian vaikeaa elettäväksi. Vielä ei tiedetä todellista kuolinsyytä. Spekulaatioita on ilmassa, epäillään mahdollista päihteiden yliannostusta yhtenä vaihtoehtona. Kenelläkään meistä ei ollut aavistustakaan, että myös huumeet olivat osa tämän nuoren elämää. Olen niin pahoillani, surua on vaikea kuvailla. Tätini ei tule kestämään tätä, sen tiedän. Täti itse työskentelee kuntansa lastensuojelussa. Kaikki kriisityöntekijät ovat tuttuja, joille ei halua puhua. Poliisit toivat mukanaan serkulle kuulunutta irtaimistoa. Täti tarttui toivonkipinään, kaksi pussissa olleista paidoista ei ollut hänen poikansa vaatteita. Housut sen sijaan olivat, kuten myös passi, kännykkä ja lompakko. Serkun oli määrä tulla kahden viikon päästä äitini, kummitätinsä, luo hoitamaan koiria, sekä etsimään mahdollisia töitä pääkaupunkiseudulta. Armeijasta oli kotiutunut vasta vähän aikaa sitten. Eilen oli vielä sielun ja ruumiin voimissa, ei merkkiäkään tästä tragediasta. Nyt on vain tyhjyys.

Purjehdin ilman tuulta

Niin, siltähän tämä tasainen arki tuntuu, noin niin kuin vertauskuvallisesti. Elämä soljuu eteenpäin omaa tasaisen tappavaa tahtiaan, mutta puuttuu se mistraalituuli, joka siitä tekisi sisällöltään jännittävän ja vauhdikkaamman. Elinkö ihmissuhderintamalla jo huippuvuoteni? Oliko tuo viiden vuoden aikainen suma erilaisia ihmissuhteita ja suhteettomuuksia ne osalleni asettuvat tarinat? Ja kun takakansi sulkeutui erilaisten tapahtumien kautta, niin jäljelle jäi tämä tyhjyys. Tietoisuus siitä, ettei ole kenellekään sillä tavoin tärkeä, kuin toivoisi. Kukaan ei soita sanoakseen hyvää yötä, tai kysy miten voit tänään. On jotenkin orpo olo, kun kukaan ei kaipaa. Eilen illalla taas hiukan pyörittelin näitä elämäni kuvioita, ja muistutin itseäni, kuinka hyvin asiat minulla on. Todellakin on! Mutta siitä huolimatta toisen ihmisen läheisyys on tällaiselle laumasieluiselle ihmiselle elinehto. Eikä pelkästään se läheisyys, vaan myös tunne siitä, että joku todella rakastaa ja välittää. Aikuisten ihmisten välisiä suuria tunteita. Ihminen on kovin tyhjä, kun tunne-elämä on köyhtynyt olemattomiin. Ei ole vihaa, mutta ei ole rakkauttakaan. Ja nuo tunteet tapaavat ajan kuluessa lipuvan yhä kauemmas oman itsensä ulottumattomiin ja ennen pitkää huomaa, miten vaikeaa on enää rakastaa. Ja kun ei osaa enää rakastaa, voiko tuntea edes vihaa? Epäreilua elämä on, senhän me tiedämme. Tasan ei ole onnea jaettu, tai ei ainakaan tasaisissa erissä. Itsensä kohdalta sen vielä hyväksyy, mutta suru puristaa rintaa, kun miettii miksi pienenkin täytyy jo kohdata näitä asioita. Viittaan tässä nyt exääni ja siihen tunteettomuuteen, jota hän kymmenen vuoden isileikin jälkeen osoittaa poikaansa kohtaan. Antaa ensin kaikkensa, sen jälkeen hylkää ja unohtaa. Taas eräänä päivänä pieni pohti: "Isi lupasi ja toisti mulle monta kertaa, että se rakastaa mua, eikä ikinä jätä mua. Miksi se ei enää välitä musta, äiti?" Mitä vastaisin siihen? En tiedä. Olen yrittänyt selittää aikuisten välisiä ristiriitoja, ja sitä, miten toiset ihmiset eivät osaa erottaa yksityiskohtia toisistaan. Mutta kyllähän lapsi on jo sen verran vanha, että ymmärtää taustat ja sen todellisen syyn. Oli totuus mikä hyvänsä, lapsi kokee, että isä on jättänyt. Ainoana henkireikänäni tässä asiassa toivon totisesti, että ex kärsii tilanteesta enemmän kuin me muut yhteensä. Elää jatkuvassa itsesyytöksessä, muttei omaa (edelleenkään) riittävää selkärankaa, jotta voisi niellä ylpeytensä ja pitää huolta arvokkaimmasta asiasta, mitä maa päällään kantaa. Toivoisin kyllä, että joulu herkistäisi myös exän siinä määrin, että vaivautuisi edes muistamaan lastaan tuolloin. Mutta turha luulo, luulen. No, pyrin tekemään kaikkeni, että pieni saa parhaat mahdolliset edellytyksen elämäänsä, lapsuusajan pettymyksistä huolimatta.

Ihanaa

Rakastan lunta. Se tuo mukanaan kyllä sellaisen piristyksen tähän synkkyyteen, että vaikea on olla surullinen. Katsoa koirien riemukasta telmimistä kotipihalla, niissä oikein konkretisoituu se into ja riemu, mitä lumi tuo tullessaan. Kerrassaan hupaisaa! Lumi tuo kyllä muutenkin mukanaan ihan erilaisen näkökulman maailmaan. Maailma tuntuu paljon viattomammalta ja turvallisemmalta paikalta, kun se on verhoutunut valkeaan lumivaippaan. Autojen äänet vaimenevat lumella, hiljaa leijuvat hiutaleet muistuttavat rauhasta ja kiireettömyydestä. Tietenkään eilisen kaltainen pyry ei pidemmän päälle ole yhtään kivaa, mutta senkin kestää, kun tietää, että myrskyn jälkeen paistaa aina aurinko - ööö..ainakin jossain muodossa. Vähän tätä kaikkea kyllä jo etukäteen lannistaa tietoisuus siitä, että sääennusteen mukaan jo torstaina rämmitään kaulaa myöten loskassa. Prkl! Viikonloppuna olin muutenkin kaikin puolin reipas. Siivosin oikein perusteellisesti, ja laittelin pihalle ja ikkunoihin jouluvalaistusta. Nostin kynttilät pöydille. Haaveilin jo joulusta. Tulipa vielä käytyä lauantai-iltana ravintolassakin, mutta jopa omaksi yllätyksekseni en juonut mitään, vaan olin ihan kuskina! Onneksi paikalla oli Suurlähettiläät, jonka musiikkia kuunnellessa parin tunnin kuskinakki meni melko kivuttomasti. Mutta ei noi baarit ole selvin päin olevia varten!! Huh.. Töissä tuntuisi olevan rauha maassa. Episodi N:n kanssa on sovittu ja muutenkin koko juttu tuntuu olleen todellakin kärpänen härkäsen ruumiissa. Ihan turhasta, mutta tulipahan nyt selvitettyä tämäkin merkityksetön asia.

Uusi lumi, uudet kujeet

Pitää varmaan aloittaa tämä uudistautuminen aloittamalla myös kokonaan uusi blogi, uudessa ympäristössä ja uusilla ajatuksilla. Tai niinhän minä luulen. Mitä todennäköisimmin tämä blogi täyttyy samanlaisesta ihmissuhdevolinasta kuin tuo edellinenkin, mutta jos se kerran on elämäni sisältön, niin so be it. Ei viitti alkaa tappelemaan itseään vastaan sentään :) . Eli kun ei vaihtelua muuten tule elämään, niin sitten tätä kautta!!! (Surkeaa...)