Mihin elämä päättyi?

Suru-uutinen tuli klo 21:17 tänä iltana. Poliisit olivat vielä parhaillaan perheen luona kertomassa tuskallisia uutisiaan. Tätini joutui kohtaamaan sen hetken, jota kukaan äiti ei koskaan haluaisi kohdalleen. Suru tunkeutui linja läpi tajuntaani, täti huusi vuoroin suoraa huutoa, sellaista epätoivon ja epäuskon sekaista kauhua. Ei, ei, ei. Se ei voi olla hän. Se ei ole. Ei voi olla, ei hänen rakkaimpansa. Tuon vielä hetki sitten niin iloisen ja nauravan pojan. Pojan, jolle elämä oli kuitenkin liian vaikeaa elettäväksi. Vielä ei tiedetä todellista kuolinsyytä. Spekulaatioita on ilmassa, epäillään mahdollista päihteiden yliannostusta yhtenä vaihtoehtona. Kenelläkään meistä ei ollut aavistustakaan, että myös huumeet olivat osa tämän nuoren elämää. Olen niin pahoillani, surua on vaikea kuvailla. Tätini ei tule kestämään tätä, sen tiedän. Täti itse työskentelee kuntansa lastensuojelussa. Kaikki kriisityöntekijät ovat tuttuja, joille ei halua puhua. Poliisit toivat mukanaan serkulle kuulunutta irtaimistoa. Täti tarttui toivonkipinään, kaksi pussissa olleista paidoista ei ollut hänen poikansa vaatteita. Housut sen sijaan olivat, kuten myös passi, kännykkä ja lompakko. Serkun oli määrä tulla kahden viikon päästä äitini, kummitätinsä, luo hoitamaan koiria, sekä etsimään mahdollisia töitä pääkaupunkiseudulta. Armeijasta oli kotiutunut vasta vähän aikaa sitten. Eilen oli vielä sielun ja ruumiin voimissa, ei merkkiäkään tästä tragediasta. Nyt on vain tyhjyys.

Purjehdin ilman tuulta

Niin, siltähän tämä tasainen arki tuntuu, noin niin kuin vertauskuvallisesti. Elämä soljuu eteenpäin omaa tasaisen tappavaa tahtiaan, mutta puuttuu se mistraalituuli, joka siitä tekisi sisällöltään jännittävän ja vauhdikkaamman. Elinkö ihmissuhderintamalla jo huippuvuoteni? Oliko tuo viiden vuoden aikainen suma erilaisia ihmissuhteita ja suhteettomuuksia ne osalleni asettuvat tarinat? Ja kun takakansi sulkeutui erilaisten tapahtumien kautta, niin jäljelle jäi tämä tyhjyys. Tietoisuus siitä, ettei ole kenellekään sillä tavoin tärkeä, kuin toivoisi. Kukaan ei soita sanoakseen hyvää yötä, tai kysy miten voit tänään. On jotenkin orpo olo, kun kukaan ei kaipaa. Eilen illalla taas hiukan pyörittelin näitä elämäni kuvioita, ja muistutin itseäni, kuinka hyvin asiat minulla on. Todellakin on! Mutta siitä huolimatta toisen ihmisen läheisyys on tällaiselle laumasieluiselle ihmiselle elinehto. Eikä pelkästään se läheisyys, vaan myös tunne siitä, että joku todella rakastaa ja välittää. Aikuisten ihmisten välisiä suuria tunteita. Ihminen on kovin tyhjä, kun tunne-elämä on köyhtynyt olemattomiin. Ei ole vihaa, mutta ei ole rakkauttakaan. Ja nuo tunteet tapaavat ajan kuluessa lipuvan yhä kauemmas oman itsensä ulottumattomiin ja ennen pitkää huomaa, miten vaikeaa on enää rakastaa. Ja kun ei osaa enää rakastaa, voiko tuntea edes vihaa? Epäreilua elämä on, senhän me tiedämme. Tasan ei ole onnea jaettu, tai ei ainakaan tasaisissa erissä. Itsensä kohdalta sen vielä hyväksyy, mutta suru puristaa rintaa, kun miettii miksi pienenkin täytyy jo kohdata näitä asioita. Viittaan tässä nyt exääni ja siihen tunteettomuuteen, jota hän kymmenen vuoden isileikin jälkeen osoittaa poikaansa kohtaan. Antaa ensin kaikkensa, sen jälkeen hylkää ja unohtaa. Taas eräänä päivänä pieni pohti: "Isi lupasi ja toisti mulle monta kertaa, että se rakastaa mua, eikä ikinä jätä mua. Miksi se ei enää välitä musta, äiti?" Mitä vastaisin siihen? En tiedä. Olen yrittänyt selittää aikuisten välisiä ristiriitoja, ja sitä, miten toiset ihmiset eivät osaa erottaa yksityiskohtia toisistaan. Mutta kyllähän lapsi on jo sen verran vanha, että ymmärtää taustat ja sen todellisen syyn. Oli totuus mikä hyvänsä, lapsi kokee, että isä on jättänyt. Ainoana henkireikänäni tässä asiassa toivon totisesti, että ex kärsii tilanteesta enemmän kuin me muut yhteensä. Elää jatkuvassa itsesyytöksessä, muttei omaa (edelleenkään) riittävää selkärankaa, jotta voisi niellä ylpeytensä ja pitää huolta arvokkaimmasta asiasta, mitä maa päällään kantaa. Toivoisin kyllä, että joulu herkistäisi myös exän siinä määrin, että vaivautuisi edes muistamaan lastaan tuolloin. Mutta turha luulo, luulen. No, pyrin tekemään kaikkeni, että pieni saa parhaat mahdolliset edellytyksen elämäänsä, lapsuusajan pettymyksistä huolimatta.

Ihanaa

Rakastan lunta. Se tuo mukanaan kyllä sellaisen piristyksen tähän synkkyyteen, että vaikea on olla surullinen. Katsoa koirien riemukasta telmimistä kotipihalla, niissä oikein konkretisoituu se into ja riemu, mitä lumi tuo tullessaan. Kerrassaan hupaisaa! Lumi tuo kyllä muutenkin mukanaan ihan erilaisen näkökulman maailmaan. Maailma tuntuu paljon viattomammalta ja turvallisemmalta paikalta, kun se on verhoutunut valkeaan lumivaippaan. Autojen äänet vaimenevat lumella, hiljaa leijuvat hiutaleet muistuttavat rauhasta ja kiireettömyydestä. Tietenkään eilisen kaltainen pyry ei pidemmän päälle ole yhtään kivaa, mutta senkin kestää, kun tietää, että myrskyn jälkeen paistaa aina aurinko - ööö..ainakin jossain muodossa. Vähän tätä kaikkea kyllä jo etukäteen lannistaa tietoisuus siitä, että sääennusteen mukaan jo torstaina rämmitään kaulaa myöten loskassa. Prkl! Viikonloppuna olin muutenkin kaikin puolin reipas. Siivosin oikein perusteellisesti, ja laittelin pihalle ja ikkunoihin jouluvalaistusta. Nostin kynttilät pöydille. Haaveilin jo joulusta. Tulipa vielä käytyä lauantai-iltana ravintolassakin, mutta jopa omaksi yllätyksekseni en juonut mitään, vaan olin ihan kuskina! Onneksi paikalla oli Suurlähettiläät, jonka musiikkia kuunnellessa parin tunnin kuskinakki meni melko kivuttomasti. Mutta ei noi baarit ole selvin päin olevia varten!! Huh.. Töissä tuntuisi olevan rauha maassa. Episodi N:n kanssa on sovittu ja muutenkin koko juttu tuntuu olleen todellakin kärpänen härkäsen ruumiissa. Ihan turhasta, mutta tulipahan nyt selvitettyä tämäkin merkityksetön asia.

Uusi lumi, uudet kujeet

Pitää varmaan aloittaa tämä uudistautuminen aloittamalla myös kokonaan uusi blogi, uudessa ympäristössä ja uusilla ajatuksilla. Tai niinhän minä luulen. Mitä todennäköisimmin tämä blogi täyttyy samanlaisesta ihmissuhdevolinasta kuin tuo edellinenkin, mutta jos se kerran on elämäni sisältön, niin so be it. Ei viitti alkaa tappelemaan itseään vastaan sentään :) . Eli kun ei vaihtelua muuten tule elämään, niin sitten tätä kautta!!! (Surkeaa...)