Onpa taas ollut omanlaistaan hulabaloota tämä alkuviikko. Töissä on kuunvaihteen mukanaan tuomat kiireet, ja iltaisin taas olen ollut niin poikki, ettei jaksa juuri mitään tehdä minkään eteen. Voisi todeta, että melko zombiena sitä taas mennään, yritetään kai itsekukin pysyä täysjärkisenä tässä pimeydessä ja märässä kaamoksessa. Huomasin kyllä heti itsessäni ihan erilaista pirteyttä kun ystävä lumi kävi vierailulla. Ihan kaikki tuntui valoisammalta. Jaksoin jopa koristella jo kotia ja pihaa ripustamalla valoja ja kynttilöitä sinne sun tänne. Mutta aika säälittäviltä nuo pensaassa kököttävät valotkin näyttää tuossa surkeaakin surkeammassa säässä. Loppuukohan tuo sade ikinä? Melkein voisi sarkastisesti todeta, että koko vuosi on ollut yhtä ja samaa säätä, kun ei tuo kesäkään ollut sitä, mitä odotti. Ihmissuhderintamalla on tyystin kuollutta. Mutta ehkä hyvä niin, ei tässä mielialassa oikein ketään jaksaisi vakavasti ottaakaan. Treffipalstalla on säännöllisesti ehdotuksia, mutten oikein jaksa niistä innostua. Miksiköhän mä edes roikotan sitä profiilia siellä? Ehkä jossain sisuksissa asuu se toivonkipinä, jolla jaksaa välillä tsempata itseään. N nyt tietysti on edelleenkin aika...noh...mielenkiintoinen. Se valtava ihastuksen tunne on kyllä hävinnyt yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta kyllä se silti aina sykähdyttää välillä. Jotkut sen ilmeet ja eleet vaan on sellaisia, että vatsanpohjassa tuntuu hassulta. Joissain ihmisissä vaan taitaa olla se kemia, mikä toimii. Mutta en mä todellakaan haikaile sen suhteen mitään, en. Jotenkin, vaikka samalla aaltopituudella monessa asiassa ollaankin, niin se on kuitenkin liian erilainen. Varsinkin, kun nyt olen aika paljon ollut omissa oloissani töissä, johtuen tietysti ikävistä asioista lähipiirissä, mutta myös valtavan työvuoren vuoksi, niin tuntuu, että N hakemalla hakee kontaktia. Tulee erikseen toimittamaan jotain asiaa, juttelee, katsoo suoraan silmiina ja käyttäytyy juuri niin kuin kuvittelisin ihastuneen ihmisen käyttäytyvän. Mutta näköjään toiset ihmiset ovat sellaisia ihan luonnostaan, ilman mitään suuria tunteita taustalla. Tiedän, että se pitää musta kyllä, mutta luulenpa, että olen sen mielestä vaan "hyvä jätkä" muiden joukossa. Ja siihenhän mä toki olen jo tottunut. Ainoa vaan, että hyvät jätkät ei edelleenkään saa poikaystäviä. Pöh.