Jännää

Tänään se sitten tapahtuu.... kivaa on! U know what I mean :D <3

Herkkuja, herkkuja

On tää ihmisen itsekuri ihan nollassa. Mä en ymmärrä miten olen joskus onnistunut niin totaalisesti kieltäytymään kaikesta hyvästä, eikä tehnyt tiukkaakaan. Nyt ei mene päiväkään, ettenkö jollain verukkeella lipsu hyvistä päätöksistäni. Tänään oli töissä jälkkärinä jäätelöä - söin.. Sitten vajaan tunnin päästä alkaa tiimin kanssa "nyyttikestit", eli kaikki tuo omia jouluherkkujaan ja siinä sitten mässäillään ja syödään niitä... ja minä onneton jo söin vähän kuormastakin tässä sähköpostejalukiessa...:( Urheilusuoritukseni ovat menneet suunnilleen suunnitellusti. Eilen jäi lenkki väliin, kun olin treeneissä, mutta aamulla kävelin vähän pidemmän pissilenkin (no..ehkä 300 m pidemmän...). Tänäänpä täytyy sitten taas lähteä ulkoilemaan, ja huomenna on tarkoitus viimein päästä sinne uimahalliin. Köh..surkeasti edistyy tämä. Mutta parempi kai lisätty liikunta, kuin ei sitä ollenkaan. Vaikka herkkujen määrä olisikin vakio? Vaikka olen minä niitäkin kyllä vähentänyt aika paljon. Ja pari viikkoa kun jaksaisi olla tiukkana, niin sitten jo olisikin helpompaa. Mutta parin viikon päästähän on JOULU, eikä silloin voi pihistellä herkuttelusta :D Kaikilla meillä on näköjään nämä omanlaisensa addiktiot, minulla ne on nuo pahuksen herkut. Muuten sitten ei olekaan mitään uutta länsirintamalla, eikä sen puoleen itäpuolellakaan. Kovin on tasaista tämä arki, ja hyvä niin. Viimeaikaiset tapahtumat jälleen kerran herättivät nauttimaan siitä mitä on. Tokihan koko ajan taustalla on se ihmisen ikävä toisen luo. Siitä ei kai laumaeläin irti pääse. Vihaan tätä radiohiljaisuutta, kun kukaan ei soita eikä kaipaa. Perhettä ja parasta ystävää lukuunottamatta. Blogimiittikin sen sijaan lähenee, ja sitä kyllä odotan innolla. On kiva viimein tavata kaikki "tutut" ja vaihtaa ajatuksia ihan livenäkin. Sitä odotellessa :)

Been there, done that

Ekaksi hyvää itsenäisyyspäivää vaan kaikille (kirjoitetaanko se muuten isolla?). Oma pyhäpäivä on mennyt lapsen harrastuksen parissa, nukkuessa, lenkkeillessä ja saunoessa. Pelit meni odotetusti...melko haastavassa sarjassa pelataan, ja kyllä noi tappiot on noin pienille vielä aika vaikeita nieltäväksi. Varsinkin, kun koko kauden on sadellut vaan murskatappioita. Oma muksu pelasi ekan pelinsä veskarina, nimitettiin pari viikkoa sitten jengin ykkösveskariksi, kun edellinen otti loparit :) . Eka peli meni todella hienosti, ja jopa vastapuolen valmentajat tulivat erikseen kehumaan poikaa. Hienoja koppeja ja todellisia paraatipelastuksia. Olin kyllä pakahtua ylpeydestä. Seuraava peli olikin sitten pelkkää vastustajan ylivoimaa, ja vaikka poika sielläkin venyi hienoihin suorituksiin, alkoi luovuttajafiilis puskea päälle, yhtä sinnikkäästi kuin vastustajakin. Sitä luovuttamisen vikaa oli kyllä vähän koko jengissä. Peli oli kankeaa, ja tuntui, että miten päin ikinä siellä kentällä veivattiinkin, niin aina oli pallo vastustajan lavassa, ja seuraavassa hetkessä maalissa. Siinä sitten kotimatka tsempattiin pientä..oli melkoisen masentunut pelistä ja epäonnistujafiilis oli päällimmäisenä. Ja pelko, että jengikaverit syyttää häntä tappiosta. Selitin siinä kyllä, että yrittäisi vaan muistaa sen ekan pelin tänään, ja miten hienosti se meni. Ja sanoin myös, ettei veska, vaikka kuinka taitava olisikin, voi yksin pitää peliä pystyssä, jos ei kenttäpelaajat hoida hommiaan. No, huomenna taas treenataan, ja tiehän on vain eteenpäin. Ainakin poitsu näytti tänään kykynsä ottelussa, harvoin tuon ikäisissä vielä sentään katsomosta sellaista kohahtelua kuuluu kuin tänään, kun poika esitti parastaan. Kotiin tultua tein äkkiä ruuan, ja neuloin loppuun siskon vauvalle tossut (uskokaa tai älkää ;) ). Ei niistä mitkään hienot tullut, mutta rakkaudella ne on ainakin tehty :D . Heräsin juuri sopivasti saunaan, ja saunan jälkeen sitten lähdin taas henkeäni uhmaten tuonne pilkkopimeään metsään lenkille. Tulisipa sitä lunta! Kertakaikkiaan olen sellainen pelkuri, etten todellakaan nauti olostani pimeässä metsässä, vaikka kuinka koirat olisikin mukana. Ja kun yleensä ne on jossain aivan muualla kuin minä, juosta jolkottavat omia reittejään ja meitsi tarpoo sydän pamppaillen menemään. Se etu tuosta pelosta kyllä on, että kävelen reitin huomattavasti reippaammin, kuin normaalisti. Tänään normisti vajaan tunnin lenkki taittui 35 minuutissa! Olen muuten laihduttanut nyt kolme viikkoa (syömällä mm. perjantaina töissä mansikkakermakakkua...). Ylläripylläri, kävin vaa'alla ja olen lihonut 4 kg!!!! Siis ei ole todellista oikeasti. No, kuukauden ajankohtakin mulla tuohon vaikutta, mutta kyllä silti tarvii nyt vaan oikeasti alkaa urheilemaan enemmän. Turpoan muuten kuin pullataikina, ja olenkin kahden viime vuoden aikana kerännyt 10 kg lisää läskiä ylleni. Etovaa. Näin ollen päätän tässä ja nyt julkisesti, että pyrin nyt vähintään kerran viikossa käymään uimassa ja vähintään sen kilometrin. Lenkille lähden joka ilta (vaikka se onkin pelottavaa, mutta remmilenkeistä nuo koirat eivät kertakaikkiaan saa mitään irti, ja hössöttävät sitten kotona koko ajan jaloissa). Olen oikeasti joskus laihduttanut todella paljon (pari vuotta muksun syntymän jälkeen), ja muutamassa hassussa kuukaudessa kaikki ylimääräinen oli hävinnyt. Silloin tosin oli se ero, että oli toinen aikuinen kotona, ja pystyin ihan eri tavalla urheilemaan, kun ei aina tarvinnut huolehtia koirista ja lapsesta. Nyt tilanne on monesti se, että lähteäkseni vaikka nyt sinne uimaan, on pakko ensin hoitaa koirat, jotta ne voi jättää kotiin. Ja joka tapauksessa ne pitää lenkittää vielä myöhemminkin. Sitten, jos haluan oikeasti uida, pitäisi muksulle olla joku kaveri hallissa, muuten se uiminen on sitten kaikenmaailman haileikkejä sun muuta. Blääh. No, nyt kyllä ällöttää tämä oma kroppa ihan törkeesti, joten oikeasti yritän pitää tiukan kuurin nyt. Jouluna saan herkutella, mutta vain aattona. Sen olen jo päättänyt. Mulla on yhdet sairaan ihanat farkut tuolla kaapissa, jotka odottelee jo innolla, että pääsee taas mun jalkaani ;) En kai nyt voi tuottaa farkuille pettymystä, enhän? Eli ensi keväänä ne pääsevät taas mun kanssa baariin :D :D Hehheh...hyvää yötä vaan teillekin ;)

Rakastin rintani ruhjeille

On muuten terapeuttista käydä tutkailemassa vuoden takaisia kirjoituksiaan. Niistä viimeistään huomaa, miten hyvin sitä oikeasti on selviytynyt noista sen ajan tuntemuksista. Voin oikeastaan tuntea vieläkin sen tuskan, mikä on rintaa puristanut noihin aikoihin, mutta nyt näen sen ulkopuolelta. Minun ei tarvitse elää sitä, vaan voin hyvillä mielin todeta, miten paljon paremmin siltä osin voin nyt. Täältä voi käydä hakemassa päivitystä, jos ei välttämättä ole alusta asti tätä blogiani seuraillut. Tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että olen kyllä miettinyt K:ta taas viime aikoina. Mutta kylläkin täydellisen erilaisesta perspektiivistä. En todellakaan kaipaa sitä, en yhtään. En varmaan olisi ikinä kuuna päivänä vuosi sitten uskonut, että milloinkaan voisin noin todeta täysin vilpittömästi ja rehellisesti. Mutta niin se on. Se ihminen, jota todella rakastin enemmän kuin tiesin olevan mahdollista, on jäänyt haalenneeksi muistoksi johonkin. En oikeastaan tiedä, miksi mä sitä olen ajatellutkin niin paljon. Siis "ajatteleminen" tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että sen kasvot käväisee mielessä, mutta katoaa kyllä yhtä nopeasti kuin tulikin. :D Phuh...toivottavasti tämä ei nyt enteile mitään kahvisessioita tai muuta vastaavaa. En haluaisi tavata sitä ihmistä enää. Se kuitenkin rikkoi mussa niin paljon. Teki samalla paljon muutakin vahinkoa, kuin vain särki minun sydämeni. Se, että olenko koskaan enää emotionaalisesti valmis luottamaan toiseen ihmiseen, ja varsinkin toisen ihmisen puheisiin, on itsellenikin arvoitus. Kuka ikinä elämääni vielä tuleekaan, ei tule olemaan helppoa hänellä. Mutta niin se kaiketi on kaikissa aikuisemmalla iällä aloitetuissa suhteissa - elettyä elämää on sen verran takana, että väistämättä se heijastuu myös uudessa suhteessa. Huh..mulla olisi ihan hirveästi asioita kirjoitettavana, mutta en nyt saa jotenkin näitä kaikkia ajatuksia järjestykseen tässä pikkuisessa blondissa päässäni. Pitää yrittää viikonloppuna saada joku punainen lanka tähän. Joskin voi olla haastavaa, sillä lähes koko viikonloppu meneekin sitten pojan sählyturnauksessa.

Onpa taas ollut omanlaistaan hulabaloota tämä alkuviikko. Töissä on kuunvaihteen mukanaan tuomat kiireet, ja iltaisin taas olen ollut niin poikki, ettei jaksa juuri mitään tehdä minkään eteen. Voisi todeta, että melko zombiena sitä taas mennään, yritetään kai itsekukin pysyä täysjärkisenä tässä pimeydessä ja märässä kaamoksessa. Huomasin kyllä heti itsessäni ihan erilaista pirteyttä kun ystävä lumi kävi vierailulla. Ihan kaikki tuntui valoisammalta. Jaksoin jopa koristella jo kotia ja pihaa ripustamalla valoja ja kynttilöitä sinne sun tänne. Mutta aika säälittäviltä nuo pensaassa kököttävät valotkin näyttää tuossa surkeaakin surkeammassa säässä. Loppuukohan tuo sade ikinä? Melkein voisi sarkastisesti todeta, että koko vuosi on ollut yhtä ja samaa säätä, kun ei tuo kesäkään ollut sitä, mitä odotti. Ihmissuhderintamalla on tyystin kuollutta. Mutta ehkä hyvä niin, ei tässä mielialassa oikein ketään jaksaisi vakavasti ottaakaan. Treffipalstalla on säännöllisesti ehdotuksia, mutten oikein jaksa niistä innostua. Miksiköhän mä edes roikotan sitä profiilia siellä? Ehkä jossain sisuksissa asuu se toivonkipinä, jolla jaksaa välillä tsempata itseään. N nyt tietysti on edelleenkin aika...noh...mielenkiintoinen. Se valtava ihastuksen tunne on kyllä hävinnyt yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta kyllä se silti aina sykähdyttää välillä. Jotkut sen ilmeet ja eleet vaan on sellaisia, että vatsanpohjassa tuntuu hassulta. Joissain ihmisissä vaan taitaa olla se kemia, mikä toimii. Mutta en mä todellakaan haikaile sen suhteen mitään, en. Jotenkin, vaikka samalla aaltopituudella monessa asiassa ollaankin, niin se on kuitenkin liian erilainen. Varsinkin, kun nyt olen aika paljon ollut omissa oloissani töissä, johtuen tietysti ikävistä asioista lähipiirissä, mutta myös valtavan työvuoren vuoksi, niin tuntuu, että N hakemalla hakee kontaktia. Tulee erikseen toimittamaan jotain asiaa, juttelee, katsoo suoraan silmiina ja käyttäytyy juuri niin kuin kuvittelisin ihastuneen ihmisen käyttäytyvän. Mutta näköjään toiset ihmiset ovat sellaisia ihan luonnostaan, ilman mitään suuria tunteita taustalla. Tiedän, että se pitää musta kyllä, mutta luulenpa, että olen sen mielestä vaan "hyvä jätkä" muiden joukossa. Ja siihenhän mä toki olen jo tottunut. Ainoa vaan, että hyvät jätkät ei edelleenkään saa poikaystäviä. Pöh.

Kimallus tähden

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen

voin kulkea rajoitta ajattomuuden.

Olen kimallus tähden, olen pilven lento,

olen kasteisen aamun pisara hento.

En ole poissa, vaan luoksenne saavun

mukana jokaisen nousevan aamun.

Ja jokaisen tummuvan illan myötä

toivotan teille hyvää yötä.

-Eino Leino-

Lepää rauhassa Lari

16.6.89 - 26.11.08

Kaipaus on niin suuri.

Aika kehno suoritus

Onpas taas ehtinyt hurahtaa monta päivää viimeisimmästä. Läheisen kuolemaa on pohdittu monella tapaa tuttujen kesken. Äiti oli surevan perheen luona, uutiset kuolinolosuhteista ei ole kovin lupaavia. Poliisitutkinta on käynnissä, eikä henkirikoksen mahdollisuutta ole voitu vielä poissulkea. Kovin, kovin paljon hämäriä tekijöitä liittyy tähän. Mikä tekee kaikesta, jos vaan mahdollista, vieläkin surullisempaa ja vaikeampaa kestää. Toivon tädilleni perheineen kaikki mahdolliset maanpäälliset voimat selvitä tästä koettelemuksesta edes jotakuinkin täysijärkisenä. Muuten ei olekaan mitään mullistavaa tapahtunut. Olin jopa lauantaina pikkujouluissa, mutta niistäkän en saanut mitään raportoitavaa, koska noin klo 23 aloin voimaan niin huonosti, että oli pakko lähteä kotiin nukkumaan. Siihen asti ilta oli kyllä kiva, ja aineksia olisi taas ollut vaikka mihin. Mutta terästetyt glögit ja karpalolonkerot pistivät kyllä tämän blondin pään niin pyörälle, että kotiin oli lähdettävä. Olen taas viihdyttänyt naapureitani kotiin tullessani. Tiedättehän (tai toivottavasti tiedätte!) sen pöhnäisen olon, kun on ehtinyt nukahtaa taksiin ja on ihan kuutamolla kun herää? No minä ainakin olin, ja kaiken lisäksi hyvin, hyvin huonovointinen. Sen sijaan, että olisin mennyt taksista suoraan kotiovelleni sen parin metrin matkan, kävelinkin roskiskatokseen "puhumaan Norjaa". Totta kai siihen tulee naapurin mummo paikalle kysymään, että onko kaikki hyvin. Minä siihen hätävalheena, että on juu, mutta että täällä haisee niin pahalle, etten voinut itselleni mitään ja että yökkääminen johtuu siitä. Just, just...mitähän mahtaa taas mummo ajatella?? Ja minkä ihmeen takia mun piti sinne mennä, miksen voinut mennä suoraan omaan kotiin toimittamaan kyseenalaisia tarpeitani? Ei pysty sanomaan... Aikaisesta kotiintulosta johtuen eilinen päiväkään ei mennyt ihan täysin harakoille, vaan jaksoin jopa olla ihan reipas ja vähän touhuillakin. Mukavaa alkuviikkoa kaikille!