17.12.2008
Lapsen suru
Huoh. Taas on tapeltu ja kinasteltu ku kaksi kakaraa. Ainoa vaan, että vain toinen meistä on kakara, ja toisen pitäisi olla aikuinen. Pari päivää on ollut kyllä yhtä shaissea kotona. Tiedänhän mä, että tolla muksulla on paha olla. Se on nyt vasta alkanut avautumaan tuosta isästään, ja tietenkin tämä lähestyvä joulu nyt taas tuo tunteet pintaan. Ikävä on isiä, vaikka pienestä miehestä päälle päin näkyy vaan se uhma, että "ei mua enää kiinnosta". Silti toisena hetkenä silmät kostuu ja alaleuka väpättää. "Arvaa äiti miltä musta tuntu isänpäivänä?". Niinpä, arvaanhan mä. Surulliselta, tylsältä, hylätyltä ja yksinäiseltä. Ei siinä auta äidin selittelyt, että ei lapsessa vikaa ole. Ei se sitä usko. Luulee vaan, että ne isin "uudet" lapset on parempikäytöksisiä ja muutenkin enemmän iskän mieleen kuin hän. Arvatkaa miten raastaa sydämestä tällainen. Sitten tulee vielä itsekin kaiken lisäksi suututtua ja tiuskittua typeristä asioista muksun kanssa.
Voi kökkö, että mulla on paska fiilis. No, onneksi kaikki on muuten hyvin. Tosin eilen kyllä otin yhteyttä koululääkäriin, ja vaadin, että muksun on päästävä johonkin purkamaan noita tuntojaan. Ennen kuin niistä tulee liian iso möykky pikkuiseen sydämeen.
En jaksa enää ihmetellä, miten joku ihminen voi olla niin julma ja raaka. Noin suloista ja ihanaa lasta kohtaan. Ei vaan pysty käsittämään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
16 kommenttia:
Voi kun inhottavaa. Ihan käsittämätöntä tuo isän toiminta.
Toisaalta on hyvä, että muksu on alkanut avautua, mutta sitten se myös synnyttää konflikteja. Varmaan ihan hyvä ratkaisu, että olet hakenut lapselle apua. Eihän äidinkään voimat kaikkeen riitä ja omasta jaksamisesta pitää myös pitää huolta. Jaksuja!
Joo, samaa mieltä, ihan törkeän kamalaa käytöstä isältä. Käsittämätöntä. Ja toden totta; se on hyvä että muksu kuitenkin on alkanut avautumaan ja että itse huomasit ottaa yhteyttä koululääkäriin tuon asian tiimoilta. Varmasti on paikallaan tarttua asiaan jo tässä vaiheessa.
Kovsti jaksamista ja halaus teille molemmille!!
Ekan kerranhan jo viime vuonna otin yhteyttä koulupsykologiin tästä, mutta se totesi, että vasta sitten, kun vaikuttaa koulunkäyntiin, niin sitten on vasta koulupsykologin asia. Just joo..
Oijoijoi. S ja E jo kirjoittikin tuosta tulevat fiilikset, tosi kurjaa ja käsittämätöntä siis.
Vaikka välillä tiuskitkin, niin olen varma että osaat myös hyvittää sen, antaa rakkautta.
On toikin kommentti, että koulun pitää mennä huonosti, ennen kuin koulupsykologi voi auttaa. Kai niillä sitten on liikaa tulijoita, jotenkin pitää karsia.
Avun hakemisesta toitotetaan joka paikassa, mutta sitten kun haet apua niin katsotaankin, että ei ole vielä tarpeeksi paha tilanne. Mihin saakka sitä pitää äitinä odottaa, että saa lapselleen hänen tarvitsemansa avun. Pidä vaan lapsesi puolia ja vaadi apua.
Olen laittanut toivoni siihen ajatukseen, että paskaisät saavat rangaistuksensa ennemmin tai myöhemmin.
Mutta totuushan on se jonka me äidit tiedämme, että lapsen mieli on herkkä ja siihen tulee suurimmat kolhut isien hylkäämisestä. Saipa kehno isä rangaistuksensa tai ei. Lapsi on jollain tapaa särkynyt lopun elämäänsä.
Koitetaan me silti antaa rakkautta lapsillemme toistenkin edestä. Vaikka koville ottaa ja hermot menee. Mutta tärkeintä on kait kuitenkin se, että yhteys lapseen säilyy ja rakkaus välittyy yhteenotoista huolimatta.
Huomasit varmaan, että aihe on kipeä myös minulle ja saa aikaan melkoisen närkästyksen.
Joulumieltä toivotellen!
-syksy
Kiitos Dolce ja Syksy.
Syksy, muistan kyllä myös, että joskus aiemmin on ollut puhetta samoista tilanteista teillä.
"Lapsi on jollain tapaa särkynyt lopun elämäänsä." - Tämä lause saa niin vedet silmiin. Noinhan se on, ja tosiaan, voimme vaan osaltamme rakastaa, vaikka sitten kahden edestä.
Isoja joulun tuoksuisia halauksia molemmille!!! Voimaa ja jaksamista!
Voi itku. Mä en vaan tajua. En millään. (Siis isänsä käytöstä.)
Tuo lause "lapsi on jollain tapaa särkynyt lopun elämäänsä" saa jotenkin kauhean ristiriitaisen tunteen aikaiseksi minussa. Jollain tapaa kyllä. Mutta yksikin rakastava ihminen lapsen elämässä pystyy tekemään lapsesta kuitenkin "ehyen". Säröillä hän ehkä on, mutta uskoo ja tietää, että hän on rakastamisen arvoinen. Siitä kiitos rakastavalle äidille! ♥
Ajattelin samaa kuin sirtsu... syksyn kommentti on kovin katkeroitunut.
Oikeestihan me kaikki ollaan "jollain tapaa särkyneitä lopun elämäämme". Ei kenenkään elämä ole ihanteellista ja se jättää jälkensä. Mutta toipua voi, ja yksikin rakastava ihminen lapsen elämässä on jo aika hyvin. Ja Cherryn lapsella on sellainen!
Kiitti Sirtsu ja Dolce. Yritän kyllä olla rakastava, mutta välillä tosiaan unohtaa olevansa meistä kahdesta se aikuinen osapuoli :(
Mä tavallaan ymmärrän Syksyn asenteen tähän asiaan. Kyllä mäkin tunnen tietyllä tavalla katkeruutta ja vihaa exää kohtaan, juurikin siitä, miten se satuttaa tota lastaan. Ja varmaan se sama tunne kyllä kohdistuu kaikkiin sellaisiin ihmisiin, jotka jollain tapaa toimivat samoin.
Mun exähän syyttää tästä mua. Sanoo, että mä rikoin sen lapsen jo silloin, kun halusin erota...onneksi olen jo päässyt sen ajatuksen yli, enkä enää (ainakaan joka hetki) syytä itseäni lapsen pahasta olosta.
Tämä aihe saa minusta kyllä aina pahimman esille. Ja arvasinkin että dolcea ärsyttää minun "näin äitinä" kommentit, mutta satun olemaan semmoisella elämänkokemuksella varustettu tässä asiassa, että päästelen kyllä jatkossakin närkästyneitä kommentteja kaikkeen mikä koskettaa lapsia.
Cherisen kanssa kyllä ilmeisesti tiedämme, miltä tuntuu, kun ei aina jaksa olla se aikuinen ja silti pitäisi olla lapselle se yksi ja ainoa turvallinen ihminen, joka tekee lapsesta ehjän.
Se on totta, että on olemassa paljon lapsia, joilla ei ole sitä yhtäkään turvallista aikuista. Siinä suhteessa lapsemme ovat onnekkaita.
Ja vielä, tunnen muutaman isättömänä kasvaneen naisen ja heidän kokemukseen perustan se väitteen, että jollain tapaa hylkääminen särkee lapsen. Vaikka kaikkihan me särkyneitä ollaa syystä tai toisesta. Ei kukaan saa elää elämäänsä niin, ettei kohtalo koettelisi.
Eli lämpöisiä ajatuksia teille kaikille, myös dolcelle toivottelee (ei niin katkera) syksy
Syksyltä taas osuva kommentti :)
Ja kiitos myös Stansta aiemmasta voimahalista, unohdin sen mainita edellisessä kommentissani :)
Voihan harmien harmi.
Itsekin todella repaleisen lapsuuden kokeneena voisin todeta, että vaikka arpensa tuommoinen jättää niin voinen sanoa, että monesti lapsen pelastus on se, että on olemassa edes yksi turvallinen ja vakaa aikuinen jolta saa huomion, rakkauden ja rajat niin se kantaa pitkälle. Onneksi pojalla on rakastava äiti ja isovanhemmat, jotka välittää jne.. kyllä pojasta vielä kunnon mies kasvaa.
Neuvoksi sanoisin, että älä anna periksi koulupsykologi asian kanssa..yleensä näissäkin sitkeys auttaa..eikun vaan aina vaan uudelleen yhteyttä ja korkeammalle taholle jossain vaiheessa ne antaa periksi ja saatte ajan... Näin se vaan menee..
Jaksamisia!
Roxy
katos katos.. noin kymmenennen yrittämisen jälkeen sain kommentin vihdoinkin lähtemään:) Eikä ole muuten eka kerta Bloggerissa kun kommentit ei meinaa lähteä eteenpäin.
Roxy taas
Kiitto Roxy, sitkeä sä ainakin olet, jos kymmenen kertaa jaksoit kokeilla :)
Cherry, rauhallista ja tunnelmallista joulua sinulle ja lähimmillesi!
Lähetä kommentti