Purjehdin ilman tuulta

Niin, siltähän tämä tasainen arki tuntuu, noin niin kuin vertauskuvallisesti. Elämä soljuu eteenpäin omaa tasaisen tappavaa tahtiaan, mutta puuttuu se mistraalituuli, joka siitä tekisi sisällöltään jännittävän ja vauhdikkaamman. Elinkö ihmissuhderintamalla jo huippuvuoteni? Oliko tuo viiden vuoden aikainen suma erilaisia ihmissuhteita ja suhteettomuuksia ne osalleni asettuvat tarinat? Ja kun takakansi sulkeutui erilaisten tapahtumien kautta, niin jäljelle jäi tämä tyhjyys. Tietoisuus siitä, ettei ole kenellekään sillä tavoin tärkeä, kuin toivoisi. Kukaan ei soita sanoakseen hyvää yötä, tai kysy miten voit tänään. On jotenkin orpo olo, kun kukaan ei kaipaa. Eilen illalla taas hiukan pyörittelin näitä elämäni kuvioita, ja muistutin itseäni, kuinka hyvin asiat minulla on. Todellakin on! Mutta siitä huolimatta toisen ihmisen läheisyys on tällaiselle laumasieluiselle ihmiselle elinehto. Eikä pelkästään se läheisyys, vaan myös tunne siitä, että joku todella rakastaa ja välittää. Aikuisten ihmisten välisiä suuria tunteita. Ihminen on kovin tyhjä, kun tunne-elämä on köyhtynyt olemattomiin. Ei ole vihaa, mutta ei ole rakkauttakaan. Ja nuo tunteet tapaavat ajan kuluessa lipuvan yhä kauemmas oman itsensä ulottumattomiin ja ennen pitkää huomaa, miten vaikeaa on enää rakastaa. Ja kun ei osaa enää rakastaa, voiko tuntea edes vihaa? Epäreilua elämä on, senhän me tiedämme. Tasan ei ole onnea jaettu, tai ei ainakaan tasaisissa erissä. Itsensä kohdalta sen vielä hyväksyy, mutta suru puristaa rintaa, kun miettii miksi pienenkin täytyy jo kohdata näitä asioita. Viittaan tässä nyt exääni ja siihen tunteettomuuteen, jota hän kymmenen vuoden isileikin jälkeen osoittaa poikaansa kohtaan. Antaa ensin kaikkensa, sen jälkeen hylkää ja unohtaa. Taas eräänä päivänä pieni pohti: "Isi lupasi ja toisti mulle monta kertaa, että se rakastaa mua, eikä ikinä jätä mua. Miksi se ei enää välitä musta, äiti?" Mitä vastaisin siihen? En tiedä. Olen yrittänyt selittää aikuisten välisiä ristiriitoja, ja sitä, miten toiset ihmiset eivät osaa erottaa yksityiskohtia toisistaan. Mutta kyllähän lapsi on jo sen verran vanha, että ymmärtää taustat ja sen todellisen syyn. Oli totuus mikä hyvänsä, lapsi kokee, että isä on jättänyt. Ainoana henkireikänäni tässä asiassa toivon totisesti, että ex kärsii tilanteesta enemmän kuin me muut yhteensä. Elää jatkuvassa itsesyytöksessä, muttei omaa (edelleenkään) riittävää selkärankaa, jotta voisi niellä ylpeytensä ja pitää huolta arvokkaimmasta asiasta, mitä maa päällään kantaa. Toivoisin kyllä, että joulu herkistäisi myös exän siinä määrin, että vaivautuisi edes muistamaan lastaan tuolloin. Mutta turha luulo, luulen. No, pyrin tekemään kaikkeni, että pieni saa parhaat mahdolliset edellytyksen elämäänsä, lapsuusajan pettymyksistä huolimatta.