Mihin elämä päättyi?

Suru-uutinen tuli klo 21:17 tänä iltana. Poliisit olivat vielä parhaillaan perheen luona kertomassa tuskallisia uutisiaan. Tätini joutui kohtaamaan sen hetken, jota kukaan äiti ei koskaan haluaisi kohdalleen. Suru tunkeutui linja läpi tajuntaani, täti huusi vuoroin suoraa huutoa, sellaista epätoivon ja epäuskon sekaista kauhua. Ei, ei, ei. Se ei voi olla hän. Se ei ole. Ei voi olla, ei hänen rakkaimpansa. Tuon vielä hetki sitten niin iloisen ja nauravan pojan. Pojan, jolle elämä oli kuitenkin liian vaikeaa elettäväksi. Vielä ei tiedetä todellista kuolinsyytä. Spekulaatioita on ilmassa, epäillään mahdollista päihteiden yliannostusta yhtenä vaihtoehtona. Kenelläkään meistä ei ollut aavistustakaan, että myös huumeet olivat osa tämän nuoren elämää. Olen niin pahoillani, surua on vaikea kuvailla. Tätini ei tule kestämään tätä, sen tiedän. Täti itse työskentelee kuntansa lastensuojelussa. Kaikki kriisityöntekijät ovat tuttuja, joille ei halua puhua. Poliisit toivat mukanaan serkulle kuulunutta irtaimistoa. Täti tarttui toivonkipinään, kaksi pussissa olleista paidoista ei ollut hänen poikansa vaatteita. Housut sen sijaan olivat, kuten myös passi, kännykkä ja lompakko. Serkun oli määrä tulla kahden viikon päästä äitini, kummitätinsä, luo hoitamaan koiria, sekä etsimään mahdollisia töitä pääkaupunkiseudulta. Armeijasta oli kotiutunut vasta vähän aikaa sitten. Eilen oli vielä sielun ja ruumiin voimissa, ei merkkiäkään tästä tragediasta. Nyt on vain tyhjyys.